Helsingin kehityksen suurin ongelma on riitely

Dall-E:n käsitys helsinkiläisestä nimbystä.

Helsingin kaupunkikehityksen suurin ongelma ei ole keskustan elinvoima, lähiluonnon tuhoutuminen, keskustatunnelin kariutuminen tai huono rakentaminen. Suurin ongelma on ilmapiiri kaupunkilaisten, poliitikkojen ja virkakunnan välillä. Kaupungin kehittämistä koskevasta keskustelusta on tullut raakaa, repivää ja se syö kaikkien motivaatiota. Utopiat ovat hukassa ja kaikkia harmittaa.

Tämän viikon tiistaina Helsingin kaupunkiympäristölautakunnassa kuultiin pysäyttävät sanat. Johtava virkamies kävi läpi lähivuosien kaavoja ja listasi suurimmaksi kaavoituksen riskiksi asukkaiden ja yhdistysten vastustuksen, sosiaalisen median ja asiantuntijuuden kyseenalaistamisen.

Jotain on pahasti rikki siinä, miten Helsingissä kehitetään kaupunkia. Sen pitäisi olla yhteispeliä, johon kuuluu paitsi kritiikki, myös luottamus ja oikeiden, koulutettujen asiantuntijoiden arvostus. Siis kaavoittajien, liikennesuunnittelijoiden, arkkitehtien ja muiden vuosikausia alaansa opiskelleiden ahkerien ihmisten kuuntelu.

Yksittäisiä virkamiehiä uhkaillaan ja jaksamisen tueksi tarvitaan työsuojelullisia toimia

Mielipideilmasto on tosi raaka. Tiedän itsekin monta koulutettua ja naamakkain kohdattuna kivaa ihmistä, jotka aidosti uskovat, että kaupunkia kehitetään pahat mielessä, ja tyhmät, laiskat ja ilkeät tyypit haittaavat tarkoituksella liikennettä ja rakentavat rumia taloja mätänemään vuosikymmenessä. Sosiaalisessa mediassa on hyväksyttyä vihjailla lahjomisista ja muista rikoksista, ilman ensimmäistäkään todistetta.

Tilanne on niin tulehtunut, että yksittäisiä virkamiehiä uhkaillaan ja jaksamisen tueksi tarvitaan työsuojelullisia toimia.

Raju ja epäreilu ilmapiiri syö tietysti myös ammattilaisten motivaatiota. Miksi esimerkiksi kaavoituksen huippuosaaja ei menisi yksityiselle yritykselle töihin, jos työ on vähemmän vaativaa, palkka parempi ja erityisesti: kukaan ei hauku naama punaisena idiootiksi?

Miksi erityisesti hyväosaiset alkoivat huutaa?

Miten tässä näin kävi? Kuinka nimbyilystä eli oman asuinalueen muutosten korostuneesta vastustamisesta tuli muutamassa vuodessa hyväksyttyä ja muodikasta? Missä vaiheessa hyväksyimme, ettei mittakaavoilla ole enää mitään väliä, vaan kuoppa tiessä, lapsuusmuisto tai yksittäinen puu on yhtä tärkeä kuin 10 000 uutta kotia tai uusi koulu? Miksi erityisesti hyväosaiset alkoivat huutaa?

Ja nyt huomio: Puhun tässä nyt oikeista asiantuntijoista, en poliitikoista. Vaikka raju kritiikki näin demaripossuna toisinaan harmittaakin, ymmärrän, että minun tulee tämä kestää, sillä eihän kukaan lähde politiikkaan, jos ei edes vähän tykkää mutapainista.

Mistä tilanne johtuu?

Ilmapiiri on niin kauhea ja epäreilu, että en voi kuin arvailla syitä. Moni asia on vaikuttanut toisiinsa, saanut aikaan lumipallon, osunut keltaiseen lätäkköön ja räjähtänyt kaikkien naamalle. Tässä niistä muutamia.

Rakentamisen tahti on kova

Helsingissä ei olla totuttu näin nopeaan kasvuun ja rakentamiseen. Helsingin asumisen ja siihen liittyvän maankäytön toteutusohjelmassa (AM-ohjelma) on määritelty vuosittaiseksi tuotantotavoitteeksi 8000 uuden asunnon rakentaminen. Tämä tahti ahdistaa ihmisiä. Muutos on monelle uhka. Nyt kun asunnot eivät liiku ja rakentaminen on jäissä, asuntotuotantotavoitteisiin ei päästä ja ensi vuosikin näyttää huonolta, mutta käynnistyneet projektit viedään yleensä loppuun. Ja kun lama hellittää, aletaan taas möyriä.

Uuden rakentamisen buumi on jatkunut jo vuosia, eikä moni helsinkiläinen enää tunnista kaupunkia omakseen ja monen lapsuuden maisemat ovat vaarassa tai ainakin muuttumassa.

Tiet on revitty auki

Tällä hetkellä moni tärkeä katu on revitty auki. Syynä on uuden raideliikenneverkon rakentaminen, Kruunusiltojen työmaat tai uudet asuinalueet. Erityistä haittaa aiheuttaa Mannerheimintien remontti, joka oli pakko tehdä, jo kunnallistekniikan vuoksi. Remontin aikana vaihdettiin muun muassa vesiputki vuodelta 1877. Oli jo aika päivittää tämäkin rautaputki, vai mitä?

Ja nyt vielä paljastui Kulosaaren sillan huono kunto. Ei ihme, että harmittaa, vaikka kyse onkin onnettomasta kasautumisesta ja osin myös sattumista.

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Luettelen tässä muutamia ehdotuksia keinoiksi, miten ilmapiiristä saadaan rakentavampi. En ole ammatiltani rauhantekijä, mutta ehkä näistä on jotain apua.

Kaupunkilaiset mukaan suunnitteluun

Luodaan tavallisista kansalaisista koottuja kehitysryhmiä, joissa ymmärretään koko kaupunkikehityksen kuva ja annetaan ihmisten esimerkiksi miettiä, minne koko Helsingissä porukka sijoitetaan – ja kuinka oma asuinalue voi kehittyä, kasvaa ja kantaa oman vastuunsa kasvasta kaupungista. Käytetään apuna hyviä ohjelmistoja ja suunnitteluun osallistujille maksetaan palkkaa tästä tärkeästä työstä.

Ryhmän pohdintoja käytetään apuna lopullisessa suunnittelussa, minkä toki tekevät ammattilaiset. Virkavastuulla.

Perustetaan kriisiviestintäryhmä ja kerrotaan hyvistä asioista

Perustetaan kovista ammattilaisista koostettu kriisiviestintäryhmä, joka taistelee hyvässä hengessä vääriä luuloja vastaan ja rauhoittelee riitoja. Tässä muutamia väärinkäsityksiä oiottavaksi.

• Kaupunki ei kutistu vaan kasvaa eikä muuttoliikettä Helsinkiin voi hillitä haittaamatta kaupungin elinvoimaa

• Grynderit eivät määrää kaupunkikehitystä salaisissa kokouksissa, vaan kaikki perustuu kaavoitukseen, joka on monimutkaista ja aina kompromissi

• Kukaan ei revi katuja auki kiusaamistarkoituksessa tai laiskuuttaan.

Muutoksen positiivisista vaikutuksista viestitään entistä tarmokkaammin. Tässä muutama teema.

• Lisärakentaminen ei tarkoita vanhoille asukkaille pelkkää haittaa, vaan yleensä parantuneita palveluita, asuntojen arvon nousua ja positiivista kuhinaa.

• Teitä revitään auki, koska ne ovat huonossa kunnossa, niiden alla oleva kunnallistekniikka on hajoamassa, remonteilla saadaaan uusia ratikkalinjoja, uudet rakennuskohteet tarvitsevat väyliä tai liikenteen sujuvuutta halutaan parantaa kaikille liikkumismuodoille, myös kevyelle liikenteelle kuten pyöräilylle.

Mutta ei kaikki ole viestintää. Pitää pohtia myös asioita, tehdä politiikkaa kaupunkilaisia kuunnellen.

Lähiluonto, väestönkasvu ja populismin vaarat

Yksi tärkeimmistä syistä ihmisten kiukkuun liittyy huoleen lähiluonnosta. Koska Helsinki on harvinaisen luonnonläheinen suurkaupunki, jokaisella meistä on kävelymatkan päässä ihana luontokohde. Osalle kotimetsä on ryteikkö, toiselle puisto ja osa samoaa luontotyypiltään harvinaisissa metsissä. Tärkeitä kaikki. Itse asun Oulunkylässä ja tässä on vaikka mitä luontoa ympärillä.

Hätä on aito

Päättäjien ja virkakunnan on reagoitava muuttuneeseen ilmapiiriin esimerkiksi lähiluonnon suhteen. Esimerkiksi Stansvikin mielenosoitukset osoittavat, että kaupunkilaisten mitta on tullut täyteen. Vaikka Stansvikista on liikkeellä paljon väärinkäsityksiä ja tahallista vääristelyäkin, hätä on aito. Alueen koulu ja luovutetut alueet tulee rakentaa, jotta Kruunuvuorenranta ei jää vajaasti asutetuksi ja uusi silta turhaksi, mutta Stansvikinkallioiden uudelleentarkastelu on otettava tosissaan.

Myös esimerkiksi Riistavuoden metsää Haagassa tulee yrittää säästää rakentamalla enemmän Pitäjänmäen toimitila-alueelle, jos se vain on mahdollista. Lupaan tehdä asiassa kaikkeni.

Lähiluontopopulismiin ei saa langeta

Mutta lähiluontopopulismiin ei saa langeta – jos ei tarjota vaihtoehtoja rakentamispaikoille. On kerrottava selkeästi ihmisille, että asuntoja tarvitaan, koska Helsinki kasvaa nyt ennätystahtia, tänä vuonna jopa 10 000 asukkaalla. Ihmisille tarvitaan koteja, palveluita ja työpaikkoja. Jonnekin on rakennettava. Mutta minne? Jos hiukan yksinkertaistaa, rakentamisella on kaksi suuntaa: maantasaisesti tai ylöspäin. Jos rakennamme matalaa ja maan tasolle, luonto kärsii, siksi suunta on oltava tiiviimmin, ylöspäin ja korkeammalle.

Asennehaaste

Olisi mahtavaa, jos voisimme miettiä yhdessä, minne niitä taloja voi tehdä. Odotukset eivät kuitenkaan ole korkealla. Kun pääkaupunkiseudun kunnat tutkivat asukkaiden ympäristöasenteita viime vuonna, noin 80 prosenttia vastaajista oli eri mieltä väitteestä “Viheralueita voidaan hieman vähentää, jotta kaupunki voi kasvaa”, mutta samalla 70 prosenttia vastaajista ei halunnut lisää taloja omalle asuinalueelleen.

Lopuksi

Halaamista tulee lisätä. Ja kehumista.

Helsinki on vuosi vuodelta parempi

Helsinki on ihana kaupunki ja jos katsoo taaksepäin, vuosi vuodelta parempi. Esimerkkejä kivasta kehityksestä on paljon: Raide-Jokerin avajaispäivä sai valtavat ja innostuneet massat liikkeelle, pikaraideverkosto kasvaa muutenkin mahtavalla vauhdilla ja Kalasatama ja Jätkäsaari ovat uusia ja asukkaidensa rakastamia valtavia kaupunginosia. Ja se Hakaniemen juuri muoveista kuorittu Lyyra-kortteli, vähänkö hieno!

Olisi mahtavaa saada myös media kuten Helsingin Sanomat mukaan kertomaan positiivisista asioista kaupunkikehityksessä. Mikä tietysti on tosi vaikeaa, koska riita on uutinen, ei tyytyväisyys, tiedän sen toimittajana.

Peace.