Puolustusministeri Häkkänen allekirjoittamassa DCA-sopimusta Yhdysvaltojen ulkoministeri Antony Blinkenin kanssa Washingtonissa joulukuussa 2023. Tähän kuvaan mahtui mukaan myös ulkoministeri Valtonen. Kuva: Yhdysvaltojen ulkoministeriö
Onko väliä, miten puolustusministeri puhuu? Miksi on oleellista kuunnella paitsi mitä Antti Häkkänen sanoo, myös miten hän sen sanoo? Turruttavalla mörinällä on pitkät juuret suomalaisessa turvallisuuspolitiikassa.
Eilen Yle skuuppasi huolestuttavan kannanoton. Puolustusministeri Antti Häkkänen toivoi, ettei vaalikeskusteluissa puhuttaisi armeijan menoista. Oikeasti? Kyllä.
"Häkkänen toivoo, että puolueet eivät julkisuudessa väittelisi puolustusmenoista, vaan jos keskustelua halutaan käydä, se käytäisiin kulissien takana. Siellä puoluejohtajat ovat Häkkäsen mukaan suhtautuneet asiaan ”naama valkoisena” ja vakavasti", Ylen artikkelissa todettiin.
Eli Häkkäsen mielestä kymmeneen miljardiin nousevasta puolustusbudjetista ei saisi puhua julkisesti. Miksi? Koska asia on niin “tärkeä”? Koska kansa on niin vietävissä ja tyhmää, että jos se kuulee vääriä argumentteja sotahommista, Suomi tuhoutuu? Koska armeijan asiat ovat niin salaisia, ettei niistä oikeastaan voi puhua kuin “naama valkoisena” ja vakavasti turvallisissa huoneissa?
Suomalainen turvallisuuspuhe on korostetun jämäkkää ja salailevaa
Suomalainen turvallisuuspuhe on ollut aina korostetun jämäkkää ja salailevaa. Turpo-puhetapa on miehinen, rehtiyttä korostava ja rauhoitteleva. Turruttavaa mörinää ovat tuottaneet puolustusministerit kuten Antti Kaikkonen ja Jussi Niinistö ja myös esimerkiksi pitkäaikainen puolustusvaliokunnan puheenjohtaja, edesmennyt Ilkka Kanerva. Tätä perinnettä Antti Häkkänen jatkaa erinomaisesti, jopa paremmin kuin edeltäjänsä.
Eikö ole hyvä, että vakavailmeiset miehet kertovat armeijan olevan valmiina?
Mutta mikä ongelma turruttavassa mörinässä on? Eikö ole hyvä, että vakavailmeiset miehet kertovat A-studiossa armeijan olevan valmiina ja kaikkiin uhkiin on mietitty vastakeinot. Kunhan saadaan tarpeeksi rahaa aseisiin. Eikö ole hyvä, että puolustukseen liittyvistä asioista ollaan hiljaa ja ovelia?
Ei ole hyvä. Ei ole terveellistä tai turvallista jos Mannerheim-sälää intohimoisesti keräävä puolustusministeri vaatii demokraattisen keskustelun rajoittamista. Ei ole hyvä, ettei sama ministeri ymmärrä, minkä viestin hän lähettää matkustaessaan Israeliin isojen ja pahojen poikien luo ja tavatessaan kollegansa Israel Gatzin, joka vaatii palestiinalaisten pakkosiirtoa pois Gazasta ja siirtokuntien kasvattamista Israelin miehittämillä alueilla Palestiinassa.
En epäile, etteikö Antti Häkkänen olisi ahkera. En myöskään epäile, etteikö hän tekisi totisena töitä Suomen turvallisuuden puolesta tai kokisi vastuun taakkaa harteillaan, kun säätää asioita turvallisissa huoneissa vakavailmeisten ihmisten kanssa “naamat valkoisina”.
Puolustusasioista puhuminen ei ole larppi
Mutta ongelma onkin juuri tässä. Kun puolustus typistetään salaisuuksiksi, joista vuotaa turvahuoneiden ulkopuolelle vain lähinnä turruttavaa mörinää, kyseessä on larppi eli roolipeli. Ikiaikainen tapa hoitaa asioita, tyhmältä kansalta salassa.
Turvallisuuspolitiikka kun on koko kansan asia. Avoimessa demokratiassa turvallisuuspuheeseen kuuluu myös herkkyys, asioiden avoin pohtiminen, epävarmuuksien ja pelkojen myöntäminen, feminiinisyys ja lukemattomat muut ihmisyyteen kuuluvat sävyt.
On aivan liikaa kauheita esimerkkejä, kun sotahommat on jätetty sotilaille ja turpo-asioihin vihityille päättäjille ja kansan on käsketty vain luottaa ja olla hiljaa.